Hyvä päivä on, hyvä päivä tää on, hyvä päivä tää on!

Meidän isi on aloittanut taas saksofonin soiton. Pidän siitä, koska on kivaa kun hänellä on harrastus. Pidän siitä, koska saksofoni on kaunis soitin ja siinä on seksikkään savuinen ääni, joka saa minut matkaamaan mietteissäni johonkin. En kyllästy ollenkaan kuuntelemaan, kun mies harjoittelee. Päinvastoin.

Meidän seitsemänvuotias esikoinen piirsi valkotaululle kuvan, jossa isi soittaa äidille saksofonia. Pidän tytön tyylistä, kuva on mielestäni upea. Tuli jopa jotenkin Katja Tukiaisen kuvat mieleen - heh, äidin ylpeyttä... ;)

Kävimme äänestämässä, vatsat täynnä herkkuja. Söin tänään parasta lammasta mitä muistan syöneeni, ja minä tilaan usein ravintolassa lammasta. Tämä lammas vain oli itse valmistettua! Olenpa ylpeä itsestäni, kun jaksoin odottaa että kaasuliesi kuumotti voin rautapannussa ihan tummaksi ja käriseväksi. Ja sitten uskalsin ottaa sisäfileet pannulta, kun olivat paistuneet vain minuutin per puoli. Oih. Punaviinikastiketta ja valkosipuliperunoita lisäksi. Ja sitten vaarilassa kahvit ja pappalassa kahvit. Äänestyskoppiin meni aikamoinen lyllerö!

Onpa muuten onni, kun lapsillamme on molemmat isovanhemmat. Kun minä olin kaksi, jäljellä oli enää isoäiti. Minun lapsillani on tiivis suhde kaikkiin neljään. Kaksi asuu pihan toisella puolella, toiset kaksi kaupungin toisella puolella. Miten arvokasta!

Isi soittaa paraikaa saksofonilla biisiä, jonka lupasi opetella minua varten. Tenorifonilla ei tosin pääse ala-aahan, mutta enköhän selviä tuosta.



Postin otsikko muuten on ihanasta Totte-tunnarista...

Helliä tunteita

Jatketaan rakastumisteemalla.

Nelivuotiaalla tyttärelläni on päiväkodissa intohimoinen ihailija. Poika tuli tähän päiväkotiin hiljattain ja iski heti silmänsä Elliin. Ellin tunteet ovat hiukan hatarammat (tyttö taitaa vielä kaipailla entistä rakastettuaan, joka muutti vuodenvaihteessa Tampereelle).

Elli kertoo, kuinka poika seuraa häntä ulkona ja kyselee leikitkö mun kanssa, etkö leiki mun kanssa, mikset leiki mun kanssa, leikkisit nyt mun kanssa.

Elli kertoi kysyneensä pojalta, tykkääkö tämä enemmän pojista vai tytöistä. Poika oli vastannut: susta.

Tällä viikolla lapset kävivät taidemuseossa. Elli ja poika olivat pari. Matkalla poika oli kysynyt Elliltä olisitko surullinen jos mä kuolisin? Elli kertoi puristaneensa poikaa käsivarresta ja sanoneensa joo.

Poika on myös puhunut kotonaan paljon Ellistä, ja tänä viikonloppuna Elli menee pojalle kylään, isosisko henkisenä tukenaan.

Koska sinä ihastuit ensi kerran? Kuinka kauas pystyt muistamaan?

Minun muistinvarainen ensi-ihastukseni oli koulussa, ekalla luokalla. Meillä oli yhdysluokka, poika oli kakkosella. Hänen nimensä oli Anssi, hän oli toinen kaksosista. En muista, saiko Anssi koskaan tietää tunteistani. Itse en ainakaan niistä puhunut. Kunhan istuin pulpetissani ja ihailin.

Mahtaako Ellin ihailija muistaa Elliä enää kouluiässä? Ehkä ihastus laantuu jo ennen joulua, ja hellät tunteet ovat vuoden päästä unohtuneet. Miten noin pienillä lapsilla ylipäätään syntyy niin voimakkaita ihastumisen tunteita?

Poika sattui tulemaan tänä aamuna päiväkotiin samaan aikaan, kun minä olin juuri viemässä Elliä. Sitä valoa, joka pojan silmiin syttyi! Sitä hellyyttä pojan äänessä, kun hän sanoi Ellin nimen!

Minusta tuntui, että punastuin. Enkä minä edes punastele.

Yskii, yskii... mutta käynnistyy kuitenkin

Esikoinen meni sitten nappaamaan jostakin itselleen enteroviruksen ja alkavan korvatulehduksen juuri koulun alkamisen kynnyksellä. Viikonloppu meni kovassa kuumeessa ja päänsäryssä. Toipuminen oli kuitenkin sen verran ripeää, että uskalsin lähettää tytön kouluun. Onhan elämän ensimmäinen koulupäivä melkoisen kova juttu. Sitä paitsi tuntikehys on vedetty säästösyistä Hämeenlinnassakin minimiin, joten kolme-nelituntinen koulupäivä ei ole niin hirveän raskas urakka, kun loppupäivän saa levätä.

Ihanaa tuo ekaluokkalaisen into! Koulu on ihanaa, ope on ihana, tehtävät on kivoja. Ruoka sentään oli tänään pahaa. Vaikka niin moni asia on muuttunut, kouluruokaa inhotaan kai kautta aikain. Vaikka yleensä sekin maistuu meidän tytölle, ainakin viimevuotisen eskariruokailun perusteella. Tänään vain sattui olemaan inhokkia.

Rytmin kääntäminen on ollut hiukan helpompaa kuin ajattelin. Minulla taitaa ottaa kovimmille. Ja töihin paluu! Pitkän loman jälkeen tutkimustyöhön palaaminen sinänsä oikein inspiroi ja sytyttää, mutta sisällä tietokoneen ääressä työskentely tuntuu tosi tukalalta. Istuma-asento on mätä, selkää ja hartioita särkee jo, ja tuntuu etten saa happea.

Kuopuksen päiväkotisyksyn aloitus on luku sinänsä. Päiväkotiin jääminen on aina vain raskasta, niin kuin oli keväälläkin. Toivottiin, että pitkä loma tasoittaisi tilannetta, mutta itkun kanssa tänäänkin erottiin. Vaan ehkä tämä olisi vain alkupäivien harmi...

Mikä kesä!

Mikä kesä! Aikuisen elämäni paras suvi. Mennen tullen. Ja jatkuu vielä viikon.

Ei kaikilla. Siskonpoika aloittaa huomenna päiväkotielämän isosiskonsa perässä, ja sisko palaa töihin. Itku oli tulla kun katselin pienen miehen taaperrusta.

Meidän perheen naisilla on vielä viikko armonaikaa. Sitten vanhempi tyttöseni menee kouluun. Liki seitsemän vuotta mennyt hups vain. Sitähän ne kaikki sanoivat kun pitelin vastasyntynyttä sylissäni, vaan ei sitä silloin ymmärtänyt.

Mutta tällaisen kesän jälkeen tuntuu, että on valmis mihin vain! Ainoa sääli oli miehen lyhyt loma. Mutta pitkät kesäillat olemme olleet koossa koko perhe. Ja päivisin minä ja tytöt olemme olleet saumattoman hyvä tiimi! Kertaakaan en ole istuttanut kumpaakaan jäähypenkillekään koko kesänä - ei ole tarvinnut edes uhata! Jii-hei!

Kesä.

Alkaa jo ahistaa olla kipeänä keskellä kesää! Viikko mennyt kärvistellessä eikä loppua näy. 

Siltikin: ihan mahtava kesä! Piiitkä kesäloma, ja aidosti ja oikeasti ilman töitä! 

Se on merkinnyt mökkejä, uintia, naurua, juoksua, karuselleja, serkkuja, isovanhempia, sylittelyä, suukkoja. Paljon lähekkäin olemista. Ihania tyhjiä kalenteripäiviä.

Perussynkkänä ihmisenä suren jo kesän päättymistä. Vaan Mamban kammottavassa rallissa piilee vissi totuus: vielä on kesää jäljellä... vielä meidän Winx-keijut ehtivät lentää monen monet lennot ennen kuin koulutie kutsuu esikoista ja päiväkodin arki pienempää.

Ihanaa kesän jatkoa sinulle!

Leikkipuistojen lumoissa XXII

Leikkipuistoesittelyjen ei ollut tarkoitus jatkua tänä kesänä, mutta sattuman kaupalla (kiitos ihanan tätini Sirkka-Liisan!) kävimme eilen Porissa leikkipuistossa, jota ei voi oikein leikkipuistoksi kutsuakaan, siksi hieno se oli! Se oli melkein kuin Puuhamaa kaikkine toimintoineen, vaan silti ilmainen. Ja kaupungin puistotoimen ylläpitämä.

Puisto sijaitsee jazzeista monille tutuksi tulleella Kirjurinluodolla. Se on kuulemma alkanut merirosvolaivasta ja levinnyt siitä pikku hiljaa. Pelle Hermannin leikkipuisto vihittiin käyttöön jo 1993. Kokonaisuus muodostuu useammasta pienestä puistosta, jotka ovat kylki kyljessä rinnakkain. Kolmen karhun puistossa on juttuja isommille lapsille, Lilliputin maassa taas pienimmille. Ja kaikkialla oli hämmentävän siistiä. Huikea paikka.

Tässä ehdotus Hämeenlinnaankin: mitäpä jos purettaisiin tusinan verran huonokuntoisia leikkipuistonkuvatuksia ja kaavoitettaisiin tilalle yksi oikein muikean iso puisto! Vaikka Linnanpuistoon tai jollekin muulle keskeiselle paikalle, kansallisen kaupunkipuiston kupeeseen. Se kutsuisi väkeä paitsi koko kaupungin alueelta, myös kauempaakin.

Myyrävaunussa

Tietänette, mitä tarkoitan. Lapsia, jotka terrorisoivat muut lapset mennen tullen. Äitejä, jotka tissuttelevat siideriä vaunun perällä eivätkä vähää välitä siitä, mitä lapsensa tekevät. Lapsia, jotka istuvat liukumäen yläpäässä eivätkä hievahdakaan, vaikka takana odottaa puolenkymmentä lasta jonossa. Äitejä ja isiä, jotka eivät käske tätä pientä kullannuppuaan laskemaan sitä mäkeä, koska kullannuppu selvästikin haluaa nyt vain istua mäen laella. Isiä, joiden korvista alkaa nousta sauhu ja jotka ohjaavat toisten lasta laskemaan sen mäen, jotta muutkin pääsisivät. Lapsia, jotka juoksevat äitiensä syliin itkemään, kun tuo setä komensi. Äitejä, jotka istuvat vaunun puolivälissä ja sättivät tauotta leikkialueella touhuavia lapsiaan. Lapsia, joiden ilme ei värähdäkään, vaikka äiti sättii.

Onkohan kukaan sosiologi/kasvatustieteilijä tehnyt tutkimusta IC-junan leikkivaunusta? Sieltä saisi loistavaa aineistoa esimerkiksi seuraavien suhteiden tutkimiseen:
- lapset suhteessa toisiin lapsiin
- vanhemmat suhteessa omiin lapsiinsa
- vanhemmat suhteessa toisten lapsiin
- lapset suhteessa omiin vanhempiinsa
- lapset suhteessa toisten lasten vanhempiin
- vanhemmat suhteessa toisiin vanhempiin
(- ne aikuisparat, jotka matkustavat ilman lapsia ja ovat joutuneet leikkivaunuun)

Minä matkaan huomenna lasteni kanssa IC47-junalla Hämeenlinnasta Tampereelle leikkivaunussa. Nähdään siellä - katsotaanpa mihin tyyppiin minä lapsineni kuulun! ;)

Siitä jatkamme junalla Poriin ja bussilla Kristiinankaupunkiin - kesäparatiisi kutsuu!


(Kuvassa tytöt perjantaisella kesäretkellämme, matkalla Helsinkiin.)

Kiri kiri!

Veimme tänään tytöt urheilukilpailuihin. Ekaa kertaa ikinä. Kilpailuja edelsi asiaankuuluva jännitys, esikoisella paria iltaa ennen, kuopuksella lähtöviivalla. Molemmat voittivat pelkonsa ja hoitivat hommansa hienosti. Pitkän aamupäivän jälkeen kotiin palasi väsyneitä ja märkiä, mutta onnellisia ihmisiä.

Pain and agony

Zombie täällä päivää. Hotellihuone siis lopulta järjestyi, mutta eipä siellä paljon tullut oltua. Konferenssi työllisti niin illoin kuin aamuin, ja yöunet jäivät vähiin. Nykylauseke:

karhea kurkku + karmea univelka + pientä lämpöilyä + kahden tutkimuspaperin deadlinet
= tuskallista kitkuttelua tajunnan rajamailla.

Siispä jätän nyt suuremmitta huomioitta esimerkiksi kuopuksen päiväkodin fantastisen kevätjuhlan (esittivät Kalevalan, ja hyvin esittivätkin!) ja samaisen nelivuotiaan kuopukseni ihastuttavan lauseenvastikkeiden käytön. En myöskään jää vellomaan korjauskelvottomaksi hajonneessa astianpesukoneessa enkä ison uima-altaamme alle romahtaneella terassilla.

Ylös ja alas, ylös ja alas... jonkinlainen kauhun tasapaino tässä kai kuitenkin koko ajan vallitsee.

Toisella kertaa

Piti lähteä sunnuntaina Lontooseen työmatkalle, mutta omalla kustannuksella. Olin tietysti ostanut halvat lentoliput, joita ei voi muuttaa eikä perua. Kun Finnair ilmoitti korvaavansa kaikki liput sunnuntaihin asti, tartuin tilaisuuteen ja otin rahani. Tiedä häntä, mikä tilanne sunnuntaina on. Vaikka vulkaaninen tuhka ei sinä päivänä estäisikään lentämistä, kentillä on todennäköisesti melkoinen kaaos ja matkaan olisi voinut tulla jos jonkinlaisia mutkia. Ja jos olisinkin päässyt sunnuntaina kunnialla Lontooseen, olisinko päässyt keskiviikkona suunnitelmieni mukaan takaisin? En halunnut ottaa riskiä.

Tällaisissa tilanteissa sosiaalinen media näyttää voimansa. Facebookissa etsitään ja tarjotaan autokyytejä, Twitterissä linkataan jos jonkinlaista aiheeseen liittyvää dokumenttia. Verkkolehtien keskustelupalstoille postataan jumiutumiskokemuksia ympäri maailmaa, ja Skypen avulla moni pitää yhteyttä kaukana olevaan perheeseen. Kuinka monen työmatkan voisi alun perinkin jättää tekemättä, jos hyödyntäisi kaikki it-todellisuuden tarjoamat mahdollisuudet?

Esikoinen oli ensin murheissaan kun kuuli, ettei saakaan Lontoosta kevätjuhlamekkoa. Murhe vaihtui riemuksi, kun selvensin, että en olekaan nyt poissa neljää päivää ja kolmea yötä. Mekon saa Suomestakin.

Neljä vuotta sitten...

...synnytin kuopukseni. Ylpeyden ja onnen keskellä haikea olo: näinkö tämä onkin mennyt? Tuolloin kuvanottohetkellä kymmenen minuutin ikäistä lasta ihmetellessä ei käynyt mielessäkään, että lapsi saattaisi jäädä viimeiseksemme. Saattaisi. Ken tietää.

Onnea, onnea, fantastisen upea Ellini!

Lunta, lunta, lunta

Viime viikolla kaivoimme käytäviä terassin lumeen.


Sitten rysähti, kun peltikatolta tuli alas liki viisimetrinen lappeellinen lunta.


Lopputulos: terassilla oli kaikkiaan kuutisenkymmentä kuutiota kivenkovaa valkoista massaa. Eilen ja tänään olen louhinut, kaivanut ja heitellyt. Norovirustoipilaana. Aurinko antoi kyllä virtaa.


Nuorempi tytär, ikää kuun vajaat neljä vuotta, seisoi suurimman lumikasan päällä ja hymähteli.
- Aika vähän lunta.
Katsoin kummissani tyttöä. Tyttö kysyi:
- Tiedätkö sä mitä se oli?
- No mitä?
- Ironiaa.
Olin niin vaikuttunut, etten voinut kuin heittää lapion sivuun ja kaapata nerokkaan naperoni isoon syleilyyn.

Viimeisen kuvan on ottanut kuusivuotias esikoinen omalla kamerallaan. Äiti, kukkulan kuningatar. :)


Ja kuten kuvasta näkyy, se ryökäleen katto ei ole edelleenkään tyhjä...

Keskustelu

Olimme tänään esiopetussuunnitelmakeskustelussa esikoisen lastentarhanopettajan kanssa.

En voi olla vähän hirvittelemättä sitä, miten lapsiamme mitataan. Mavalka osoitti, että tyttömme on matemaattisesti hiukan ryhmän keskiarvoa alempana. Kielellisesti taas lahjakas, ja piirtäjänäkin kuulemma taitava. Kaikenlaisia testejä ne muksut joutuvatkin tekemään.

Lastentarhanope sanoi kaikkien aikuisten kiinnittäneen huomiota siihen, että tyttö leikkii vain yhtä asiaa kerrallaan. Tällä hetkellä Nalle Puh -kimble on kova sana. Mielikuvitusta ja uusia ideoita puuttuu. No, sellainenhan tyttö on aina ollutkin. Vajaan kahden vuoden iässä hän löysi pallon, ja sitä pyöritettiin, heitettiin ja pompotettiin viikkotolkulla, kunnes se jäi. Jossakin vaiheessa tulivat palapelit, ja niitä tehtiin kymmenittäin, sadoittain. Jos digiboksille tallentuu hyvä lastenohjelma, neiti voisi katsoa sen 20 kertaa peräjälkeen. Ja kuten täälläkin leikkipuistoesittelyissäni mainitsin, viime kesä kului roikkuessa.

Opelle valkeni monta asiaa, kun kerroimme, että tyttö on koko suvun ensimmäinen lapsenlapsi ja ystäväpiirin ensimmäinen lapsi. Tienraivaaja ja ensimmäisyydessään ainutkertainen. (Mitähän tämä asema kertoisi tytön tulevaisuuden urasta?) Asumme lisäksi siinä määrin syrjäisessä paikassa, että spontaania leikkiseuraa ei ole. Ja päiväkodinhan tyttö aloitti vasta viisivuotiaana.

En ole ollenkaan huolissani. Tuntuu olevan tytön persoonallisuuden piirteenä, että asiat imetään jotakuinkin tyhjiin ennen kuin siirrytään seuraaviin. Onko se nyt niin paha asia? Enemmän jäi vaivaamaan se, että eskariaikuisten mukaan tytöllä on tarve olla heille mieliksi. Siitä lähti laukkaamaan vaikka mitä ajatuksia. Kokeeko tyttö, että hyväksyntää pitää ansaita hyvillä teoilla, että kelpaa vain jos toimii oikein ja hyvin? Mielisteleminen ei ole kiva asia, mitenkähän osaisin olla ruokkimatta sellaista? Itsessäni on aika paljon samaa vikaa, hyväksynnän hakua suoritusten ja pärjäämisen kautta. Voi itku, miten voisi olla välittämättä sitä eteenpäin?

Pupu

Tässä on mun pupu.

Lauloivat torilla joulunavauksessa viikko sitten perjantaina, nuo aktiiviset enkkulalaiset.

Sick

Esikoinen pääsi tänään puolentoista viikon sairastelun jälkeen eskariin. Minä odotin innolla tutkimussuunnitelman työstämistä professorin kanssa, ja ilmastonmuutosaiheisten juttujen narratiivisen analyysin aloittamista. Vaan yöllä kahden aikaan aloin oksentaa. Ja sitä kestikin aika tasan 12 tuntia melkomoisella tiheydellä.

Itkua väänsin, kun hädin tuskin tajuissani näppäilin tekstiviestiä professorille.

Kaikkien sairausuutisten ja murheiden rinnalle tuli sentään yksi huojentavakin uutinen väärästä hälytyksestä. Saisiko siitä nyt revittyä iloa? Yritetään.

Isommalla kauhalla

Mitä tässä nyt sanoisi. Olen ollut taipuvainen uskomaan kauhun tasapainoon, mutta eri asia on tietysti se, millä aikavälillä asiaa katsotaan. Kaikista elämänmuutoksista huolimatta jotenkin toiveikas syksy on muuttunut lyhyen ajan sisällä epävarmuutta, huolta ja murheita tihkuvaksi sinnittelyksi.

Esikoinen on yhä sairaana. Luulimme, että alkoi jo helpottaa, mutta viime yönä kuume nousi taas koviin lukemiin. Istumme vierekkäin työhuoneessani. Minä hoidan ei-niin-suurta-keskittymistä-vaativia työasioita, tyttö meikkailee Herttaa, tekee Pauli-animaatioita ja leikkii Maltin ja Valtin liikennepelejä. Go Pikku Kakkosen nettisivut!

Ken on maassa kamalin äiti?

Niin siinä sitten kävi, että viime yönä esikoinen tuli sänkyni viereen ja vaikeroi päänsärkyä ja vatsakipua. 38,4 astetta, eikä päänsärky lähtenyt parasetamolilla. Kuopuksellakin tänään 37,5 astetta. Sitkeässä on. Minun tieto-orientoinut luontoni ei tahdo sietää sitä, ettei testejä tehdä! Olen miettinyt kaiken maailman väylät ja kepulikonstit, joiden kautta saisin lapseni H1N1-testiin, mutta en ole keksinyt toteuttamiskelpoista ideaa, joka täyttäisi moraaliset vaatimukseni.

Esikoinen takertuu äitiin paljon kovemmin kuin kuopus. Kun lähdin ekaa kertaa Amerikkaan, minä seisoin itkeä pärskien turvatarkastusjonossa ja nojasin esikoiseen, joka ulvoi. Kuopus taputteli esikoista hartialle, minua reiteen ja lohdutteli: älkääs nyt, kaikkihan on ihan hyvin, äiti tulee ihan pian takaisin! Tytöllä oli tuolloin ikää 3 vuotta, 1 kuukausi ja 17 päivää, ja hän oli ollut ilman rintaa kokonaiset 17 päivää. Siitä huolimatta neiti oli kuin itse reippaus.

Sama meno tänäänkin. Arvoin pitkään, lähdenkö laivaseminaariin luennoimaan toimittajille kuten olin luvannut, vai jäänkö kotiin hoivaamaan kahta sairasta lasta. Mies vakuutteli pärjäävänsä, ja minulle on aika lailla kunnian kysymys hoitaa sopimani työt. Niinpä istun nyt pimeässä bussissa Forssan keskustassa, matkalla kohti Turkua, jossa yövyn birgittalaissisarten vieraskodissa ja aamutuimaan suuntaan laivalle. Esikoinen itkeskeli koko päivän ennen lähtöäni ja toisteli sitä, kuinka ikävä tulee. Kuopus kävi halaamassa kun olin lähdössä, huikkasi reippaasti moikka ja oli jo menossa.

Että voikin tuntua kurjalta. Luentoni kestää tunnin ja vartin, ja sen tähden olen poissa kipeiden lasteni luota puolitoista vuorokautta. Olen aikamoisen itseinhon vallassa. Olen muutenkin ollut tänä syksynä luvattoman paljon poissa kotoa. Minä, joka olin ensimmäiset viisi ja puoli vuotta äitiyttäni liki koko ajan käden ulottuvilla. Onko muutos ollut liian iso? Onko se isompi asia esikoiselle vai minulle? Ja kumpi tuntuukaan itse asiassa kurjemmalta, kuusivuotias joka itkee lohduttomasti perääni vai kolmevuotias, joka ei tunnu piittaavan lähdöstäni pätkän vertaa?

Jos lapset olisivat terveinä, voisin edes hiukan nauttia siitä rauhasta, minkä yksin ollessa saa. Mutta nyt ajattelen koko ajan, kuinka väärässä paikassa olen. Ei ole helppoa, ei. Vaikka - eihän kukaan ole sanonutkaan sen olevan.

Ja meillä on sentään onnellinen ja ehyt perhe. Sydäntä vääntää kun luen olemattoman postauksia. Välillä tekisi mieli lakata lukemasta, kun tulee niin hirmuisen paha olla. Vaan enhän saata sitä tehdä.

Nocturne

Miksi lapset alkavat oksentaa aina keskellä yötä? Tilanteesta ja sen seuraamuksista saisi mainion nopeutetun mykkäfilmin; sekunnissa rauhallinen yöhetki muuttuu täydeksi kaaokseksi. Yksi kiikuttaa oksentavaa lasta vessaan ja yrittää minimoida matkan varrelle lentävät vahingot. Toinen riisuu salamannopeasti sängystä lakanat ja rauhoittelee hässäkkään herännyttä toista lasta. Yksi riisuu kirkuvalta lapselta likaisen yöpuvun ja nostaa suihkuun, toinen alkaa pestä tyttöä. Yksi vie lakanat kodinhoitohuoneeseen, huuhtelee ne ja heittää pesukoneeseen. Ottaa rätin ja suihke-Tolun ja menee siivoamaan oksennuksia lattioilta. Toinen kuivaa lapsen hellästi ja pukee puhtaaseen yöpaitaan. Yksi toteaa lapsen sängyn käyttökelvottomaksi ja laittaa suojapyyhkeitä vanhempien sänkyyn. Hakee ämpärin. Antaa lapselle suuhun xylitol-Sisun, koska suussa maistuu pahalta. Ihmekös tuo. Sängyssä yksi ja toinen huohottavat ja pitelevät omia vatsojaan epäluuloisen oloisina. Lapsen jokainen yskähdys tai hikka saa yhden pomppaamaan pystyyn sängyssä, ämpäri valmiina kädessä. Lapsi rauhoittuu ja nukahtaa, mutta yksi nukkuu koiranunta loppuyön. Siksi, että odottaa, koska lapsi alkaa oksentaa taas. Ja siksi, että ei pysty nukkumaan rauhassa, kun lapsi on samassa sängyssä, reunan puolella, koska pelkää että lapsi putoaa. Toinen taas ei halunnut pahoinvoivaa lasta keskelle sänkyä.

Kiitospäivän kalkkuna jäi siis tänä vuonna kokematta.

Hooyksänykskö?

Eilen kun menin hakemaan kuopusta päiväkodista, tyttö nukkui autuasta unta toimistossa päiväkodin johtaja-Sarin sylissä. Typy oli hakeutunut Sarin syliin iltapäivästä ja oli halunnut jäädä siihen, vaikka päiväkotiin tuli uusi perhe tutustumaan. Sari oli laittanut kuumemittarin kainaloon, ja neiti nukkui jo ennen kuin mittari piippasi. Tutustumiskeskustelu oli sitten käyty yhden ylimääräisen tytön läsnäollessa. Kuumetta oli 37 ja jotain, ei paljon, mutta kuitenkin. Huokaisin syvään: nytkö se on sitten meilläkin.

Kotiin palattua tyttö oli kuin ei olisi sairasta hetkeä nähnytkään. Kuumetta ei ollut, vauhtia sitäkin enemmän. Jäin kuitenkin täksi päiväksi kotiin tytön kanssa seurailemaan tilannetta. Ja saipahan neiti kerätä voimia huomiseksi, sillä huomenna juhlitaan kiitospäivää. Tuskin on Halloweenista päästy, kun pukeudutaan taas asuihin - en jaksanut alkaa värkätä intiaaniasua, joten meidän neiti menee cowgirl-henkisessä asussa. Kai se menettelee. Saavat ryökäleet täytettyä kalkkunaa siellä! Kateeksi pistää tavallisinakin päivinä tuo päiväkodin oma valmistuskeittiö, jossa ei käytetä eineksiä. Puhumattakaan sitten tällaisista teemapäivistä.

Rokotteet loppuivat Hämeenlinnasta tänään. Perjantaiksi voi olla toivoa saada lisää. Terveiden lasten rokottamisen aloittaminen lähestyy. Minä olin jo taipunut myönteisemmäksi rokotetta kohtaan, mutta nyt olen taas epävarmempi. Olen kuullut niin monesta, joka on sairastanut taudin suht helposti - kuka tietää vaikka olisin itsekin yksi heistä? Tiedän myös pari aika ikävää rokotesivuvaikutustapausta. Ja sekin lähettää oman signaalinsa, että THL tutkii rokotteiden yhteyttä kahteen keskenmenoon ja Keravan oksenteluihin. Äh, ahdistaa kun ajattelee koko asiaa.

Poltan kynttilöitä. Paljon.

Rokottaa vai eikö rokottaa?

Olen rokotuttanut lapseni neuvolan rokotusohjelman mukaan. Influenssarokotuksia en ole tytöille hakenut esikoisen infektioastmasta huolimatta. Suhtaudun rokotteisiin himpun verran kriittisesti. Nyt mietityttää vähän enemmänkin. Eilen Hesarin sivuilla kerrottiin, että GlaxoSmithKline -lääkefirma on käärinyt H1N1-rokotteellaan jo 3,1 miljardia euroa.

Lääkefirmojen tutkijoilla on epäilemättä ollut kiire paitsi ihmisiä uhkaavan viruksen, myös rahan takia.

Onko Pandemrix-rokotetta mitenkään ehditty tutkia riittävän hyvin? Entä jos rokote tekisikin ihmisille enemmän pahaa kuin sikainfluenssa itse? Rokotteessa voi olla vaikka mitä haittavaikutuksia, jotka selviävät vasta vuosien päästä - ken sitä tietää? Robin Cook -tapainen juonikehitelmä syntyy hyvinkin helposti.

Ja toisaalta haluan tietenkin suojella perhettäni mahdollisesti vaarallista sairautta vastaan - kukapa ei?