Kävimme tänään Hämeensaaressa luistelemassa - tai oikeastaan yksi luisteli, kolme liukui kengillä. Esikoisella siis on luistimet, joskin nekin säädettävyydestään huolimatta tuntuivat vähän ahtailta. Kuopus on vasta toivonut luistimia pukilta. Minä lahjoitin viime talvena omat yläasteaikaiset luistimeni anopille, koska ne eivät mahtuneet minulle. Miehen luistimet lienevät jossakin veljensä varastoissa, jos ovat vielä tallessa. Veli lainasi niitä ehkä... kahdeksan vuotta sitten.
On se käsittämätöntä mikä määrä muistoja voi tulvahdella mieleen, kun kuulee kiekon osuvan kaukalon laitaan, luistimen terän painuvan kirskahtaen jäähän, jätkän älähtävän toiselle merkiksi hyvästä syöttöpaikasta. Kolkanmäen kaukalon laidalla tuli teininä hytistyä ilta jos toinenkin.
Hämeenlinna on jääkiekkokaupunki. Hämeenlinnan Pallokerhon junioritoiminta on pitänyt huolen siitä, että kaupungissamme kasvavan tyttölapsen täytyy olla todella vannoutunut periaatteen ihminen, jos haluaa pysytellä erossa kiekkopojista. Ja joka sekaantuu kiekkopoikaan, saa tuta nahoissaan, millaista on joukkueen sisäinen vuorovaikutus. Jos pussaat yhtä jääkiekkoilijaa, suihkutarinoissa olet antanut pesää.
Jäähallissa taas on oma tunnelmansa, joskin halli on muuttunut vuosien saatossa niin paljon, että katsomon ja jään välinen etäisyys on kasvanut melkoisen suureksi. Pienenä tyttönä kävin isän kanssa jääkiekkopeleissä. Jäähallin tuoksuun kuului tupakka, hiki, pakkanen, jää, kumi, minttulaku, Sisu ja makkara. Kaukalon juuresta vuotanut jäädytysvesi muodosti liukkaita paukuroita laitojen ulkopuolelle. Jätimme auton aina Poltsarin Ärrälle, ja muistan, kuinka yritin pysyä isän matkassa, kun hän harppoi kohti hallia. Isän yhtä askelta kohti minä otin kolme.
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti