Keskustelu

Olimme tänään esiopetussuunnitelmakeskustelussa esikoisen lastentarhanopettajan kanssa.

En voi olla vähän hirvittelemättä sitä, miten lapsiamme mitataan. Mavalka osoitti, että tyttömme on matemaattisesti hiukan ryhmän keskiarvoa alempana. Kielellisesti taas lahjakas, ja piirtäjänäkin kuulemma taitava. Kaikenlaisia testejä ne muksut joutuvatkin tekemään.

Lastentarhanope sanoi kaikkien aikuisten kiinnittäneen huomiota siihen, että tyttö leikkii vain yhtä asiaa kerrallaan. Tällä hetkellä Nalle Puh -kimble on kova sana. Mielikuvitusta ja uusia ideoita puuttuu. No, sellainenhan tyttö on aina ollutkin. Vajaan kahden vuoden iässä hän löysi pallon, ja sitä pyöritettiin, heitettiin ja pompotettiin viikkotolkulla, kunnes se jäi. Jossakin vaiheessa tulivat palapelit, ja niitä tehtiin kymmenittäin, sadoittain. Jos digiboksille tallentuu hyvä lastenohjelma, neiti voisi katsoa sen 20 kertaa peräjälkeen. Ja kuten täälläkin leikkipuistoesittelyissäni mainitsin, viime kesä kului roikkuessa.

Opelle valkeni monta asiaa, kun kerroimme, että tyttö on koko suvun ensimmäinen lapsenlapsi ja ystäväpiirin ensimmäinen lapsi. Tienraivaaja ja ensimmäisyydessään ainutkertainen. (Mitähän tämä asema kertoisi tytön tulevaisuuden urasta?) Asumme lisäksi siinä määrin syrjäisessä paikassa, että spontaania leikkiseuraa ei ole. Ja päiväkodinhan tyttö aloitti vasta viisivuotiaana.

En ole ollenkaan huolissani. Tuntuu olevan tytön persoonallisuuden piirteenä, että asiat imetään jotakuinkin tyhjiin ennen kuin siirrytään seuraaviin. Onko se nyt niin paha asia? Enemmän jäi vaivaamaan se, että eskariaikuisten mukaan tytöllä on tarve olla heille mieliksi. Siitä lähti laukkaamaan vaikka mitä ajatuksia. Kokeeko tyttö, että hyväksyntää pitää ansaita hyvillä teoilla, että kelpaa vain jos toimii oikein ja hyvin? Mielisteleminen ei ole kiva asia, mitenkähän osaisin olla ruokkimatta sellaista? Itsessäni on aika paljon samaa vikaa, hyväksynnän hakua suoritusten ja pärjäämisen kautta. Voi itku, miten voisi olla välittämättä sitä eteenpäin?