Blogiystäväni pohti taannoin, kuinka eri tavoin kirjoittaa blogiin ja Facebookiin. Hänellä on anonyymi blogi ja nimellinen Facebook-tili, mikä osaltaan selittää ja tekee luonnolliseksi sisältö- ja tyylieroja. Minä olen toistaiseksi liikkunut verkossa vain omalla nimelläni, mutta silti blogipostausten ja statuspäivitysten välissä voi olla iso ero. Kuten nyt. Edellinen blogipostaukseni oli haiku surusta ja menetyksestä. Samaan aikaan Facebook-statuspäivityksessä jännitin, kun lähetin hakemuksen Akatemiaan. Kumpi väite on totta? Molemmat.
Suru oli sen kokoinen, että jos Suomen Akatemiaan voisi lähettää kirjeen ja pyytää vähän lisäaikaa hakemuksen laatimiseen, olisin sen tehnyt. Suru on sen kokoinen, että oli vaikeaa istua työpöydän ääreen, laatia kokonaiskustannusmallia ja viimeistellä tutkimussuunnitelmaa. Vaan pakko oli, jos haluaisin tehdä toivomaani työtä ensi vuoden alusta kolme vuotta eteenpäin. Mikään ei tietenkään takaa, että saisin paikan. Kilpailu on kovaa. Mutta olenpahan yrittänyt. Ja onneksi hakemus oli jo liki valmis.
Miksi en maininnut surusta Facebookissa? Koska siellä reaktiot ovat nopeita ja välittömiä, ja siellä odotetaan kaiken jakamista. Jos kerron Facebookissa olevani surullinen, kenellä tahansa kaverillani on oikeus kysyä miksi, ja mielestäni minulla on velvollisuus vastata. Mitäs avasin arkkuni. Jos sitten vastaisin ja kertoisin suruni syyn, kavereilleni syntyisi moraalinen velvollisuudentunne, joka on ihan sietämätön. On kamalaa, kun joku tosimaailmassa ei-niin-läheinen ihminen kertoo statuksessaan jotakin järkyttävää, johon on pakko kommentoida jotakin empaattista, ellei halua vaikuttaa kylmältä ja tunteettomalta.
Sama toimii muuten toisinkin päin. Kun joku tuttu vaikkapa julkistaa raskautensa Facebookissa, minulla on moraalinen velvollisuus onnitella, koska niin kuuluu tehdä. Jos minä taas kertoisin surustani Facebookissa, en kestäisi niitä liki vieraiden ihmisten osanottoja, jotka tuntuisivat täysin triviaaleilta ja tyhjiltä.
Toisaalta tällainen surun ilmaus on blogissakin aikamoinen teaser. Tiedän, että blogia lukee moni oikeasti tuttu ihminen. Läheisimmät tietävät suruni syyn, mutta ne joille en ole kertonut, ovat varmaan pohtineet päänsä puhki. Kuka on kuollut? Mitä on tapahtunut?
lauantai 30. tammikuuta 2010
Tilaa:
Lähetä kommentteja (Atom)
8 kommenttia:
Meilläpäin Italiaa suru on sillä lailla ritualisoitu, että kun joku kuolee niin paitsi että kuolinilmoituksia liimaillaan ympäri kaupunkia, myös sen jälkeen kun lähipiiri on informoitu kertovat läheisimmät ystävät asiaa eteenpäin ihan kaikille tutuille, jotta sana levisi mahdollisimman laajalle ja mahdollisuuden surunvalitteluihin saisivat kaikki, jotka tuntevat asian tärkeäksi. Sitten käydään valvojaisissa tapaamassa jotain mummovainaata jota ei ole elävänä ikinä nähnyt. Ehkä niistä mahdollisesti tyhjistä ja puhtaan muodollisista surunvalitteluista edes vaivaannuta, koska niin kuuluu kuitenkin tehdä. Reilu peli.
Surunvalitteluni.
Kuulostaa mielekkäältä. Täällä kun kai surraan hiirenhiljaa ja laitetaan kuolinilmoitus lehteen vasta, kun siunaus on jo toimitettu, niin että surunvalittelun esittäminen muuttuu sen jälkeen jotenkin tosi hankalaksi.
Minulla kuitenkin kuoli joku, joka ei ehtinyt vielä syntyäkään. Taas.
((Iso hali))
Ystäväni menetti vuosi sitten 7 masukuukautta eläneen tyttärensä. Kuullessani menetyksestä, näin kuinka hänen tyttärensä lensi keijukaisprinsessaksi. Luulen että kaikki ne, jotka eivät ehdi kävellä tai edes koskettaa maan kamaraa saavat suoraan siivet selkäänsä. Heistä tulee kaikkein kauneimpia lapsia, enkeleitä ja keijukaisia.
Voimia keijukaisten äidille.
Iso hali täältäkin, teletappityyliin.
Kiitos kaikille. On tässä monta syytä kiitollisuuteenkin. En tiedä, voisinko ajatella uutta yritystä esimerkiksi seitsemän kuukautta kestäneen raskauden jälkeen.
Täytyy blogata tästä aiheesta lisää. Keskenmenot ovat niin mahdottoman yleisiä, ja silti niistä puhutaan niin kovin vähän.
Voinen todeta, että keijuprinsessa sai ihanan täysiaikaisena syntyneen tuhisevan pikkusiskon vajaa kuukausi sitten.
Keijukaisprinsessa tulee heidän perheessään aina olemaan esikoinen, muistettu ja arvokas.
Ajattelin kirjoittaa tässä lastussasi pohtimastasi yksityisyydestä, anonymiydestä, eri tavoista blogata tai naamakirjailla - mutta en nyt sitten osaakaan.
Mielestäni sinä olet rohkea täällä omalla nimelläsi, ja nyt myös purettuasi surua oikein erityisen rohkea.
Blogissani on tällaiseenkin suruun sopiva ensimmäinen ja toistaiseksi ainoa runokäännökseni (joka ei muistuta runoa, ja jonka olen hiljattain opiskelutehtävänä kääntänyt uudelleen oikein runoksi mutta sitä en ole vielä valmis julkaisemaan). Siinä on minusta todella lohduttava sanoma. Vilkaise täältä, kun ehdit.
Lähetä kommentti