Julkisuuden hallintaa: case Vilkkumaa

Olin heinäkuussa 1999 Image-lehdessä toimitusharjoittelijana, vasta vuoden journalistiikan opinnot takanani. Sain keikan: minun piti kirjoittaa sivun juttu soolouran aloittaneesta Maija Vilkkumaasta. Muistan miettineeni, että onpa omituinen taiteilijanimi.

Imagen toimitus oli tuolloin Iso Roballa, ja alakerrassa oli levykauppa. Menin sinne ja kuuntelin kuulokkeilla Satumaa-tangon. Ihastuin Maijan omaperäiseen ääneen ja biisiin, ja yritin vimmatusti tulkita sanoja siinä kovin hyvin onnistumatta.

Tapasin Maijan haastattelun merkeissä Café Engelissä. Jännitin ihan hirveästi, mutta haastattelun tekeminen oli mukava kokemus. Kun aloin kirjoittaa juttua Imagessa, toimituspäällikkö ja päätoimittaja editoivat sitä kovalla kädellä ja osoittivat, mikä kaikki siinä oli vikana. Jouduin lopulta pyytämään Maijan vielä toista kertaa haastateltavaksi lisämateriaalin keräämistä varten. Häpesin kuollakseni, mutta Maija oli ymmärtäväinen.

Kuvaukset tehtiin merenrannassa joskus aamuyöllä. En mennyt mukaan, vaikka olisin halunnut - muistaakseni työpaikalta annettiin ymmärtää, ettei siihen olisi syytä. Näin vedokset sitten ad:n koneelta ja seurailin taiton edistymistä. Kun lehti lopulta ilmestyi, olin ihan sairaan ylpeä jutustani, ja kun sooloura lähti vauhdilla käyntiin ja Maijan maine kiiri eteenpäin, olin aina vaan ylpeämpi. :)

Tällaisen viestin lähetin Maija Vilkkumaa -aiheiseen kilpailuun ja Maija valitsi minut yhdeksi niistä kahdestakymmenestä fanista, jotka pääsivät eilisiin Kunnes joet muuttaa suuntaa -levyn julkistamisbileisiin. Olihan hieno kokemus!

Silloin kesällä 1999 Maija oli aloittamassa soolouraansa, minä olin aloittamassa toimittajauraani. Nyttemmin Maija jatkaa aloittamallaan linjalla, minä taas olen ajautunut tutkijaksi (mitä uraa Maijakin muuten ehti kolkutella ennen kuin musiikki vei). Journalismin tutkijana ja mediaa kantilta jos toiselta pohtineena olen vuosien varrella ihaillut Maijan julkisuuden hallintaa. Hän on mielestäni todellinen esimerkki siitä, että halutessaan julkisuuden henkilö pystyy kontrolloimaan sitä, miten mediassa näkyy. Maija Vilkkumaa on vetänyt selvät rajat sille, mitä asioita jakaa ja mitä ei. Ja se näyttää onnistuneen. Kun ihminen on lahjakas ja hoitaa työnsä hyvin, maine syntyy oleellisten tekojen kautta.

Tällä viikolla NRJ:llä Maija pohti lehtijuttujen olemusta ja totesi jotenkin, että radiossa on helppo olla höpöttelemässä omana itsenään, mutta lehtijutut näyttävät aina jotenkin hölmöiltä. Niinhän se varmasti on. Suorassa radiolähetyksessä ääni on autenttinen ja suodattamaton, ainoa riski on siinä, että toimittaja johdattelee haastateltavan puhumaan hölmöjä. Lehtijuttu sen sijaan on aina ensisijaisesti jonkun toisen rakentama teksti. Tämä tarkoittaa tulkintaa, keittiöpsykologisointia, viivojen vetämistä sellaisten asioiden väliin, joilla ei haastateltavan todellisuudessa oikeasti ole mitään yhteyttä, draaman etsimistä ja kokonaisuuden kannalta epäolennaisten yksityiskohtien suhteetonta korostamista. Noin niin kuin muutaman esimerkin mainitakseni. Ja vaikka haastateltavalla on oikeus tarkistaa teksti ja korjata omat lausumansa ja asiavirheet, niiden ulkopuolelle jää muhkea massa harmaata aluetta, jolla toimittaja voi tulkinnan vapauden nimissä luoda jos jonkinlaisia vaikutelmia kohteestaan. Tämä on tarpeellista vapautta vallankäyttäjien toimintaa tarkasteltaessa, mutta monesti säälin esimerkiksi naistenlehtien haastateltavia syvästi.

Toimittajien tulkinnan vapaus yhdistettynä oikeassa olemisen sietämättömään keveyteen, joka kuuluu ah, niin kovin monen toimittajan ammatti-identiteettiin, on vaarallinen yhdistelmä.