tiistai 28. syyskuuta 2010

Krapulointia "instant outburst" -kulttuurissa

En saanut Suomen Akatemialta hakemaani tutkijatohtorin projektia. Ensin masennuin tyystin. Sitten tajusin, että oikeastaan tämä on eka kerta, kun tulin hylätyksi - ei ihmekään, että harmittaa. Olen tähän asti saanut kaikki työpaikat ja apurahat joita olen hakenut. Tosin kahdella viime kerralla sain vain puolet hakemastani apurahasummasta. Ehkä niillä pienillä pettymyksillä pohjustettiin tätä isoa, heh.

Vaan pieninä palasinahan se tutkijan leipä maailmalla on, se on tiedetty aina. Akatemian hakusysteemi muuttuu onnekseni juuri nyt niin, että voin hakea heti uudestaan. Ja onhan minulla Hämeen rahaston apuraha, jonka turvin voin alkaa popularisoida väitöskirjaani. Jos olisin saanut tutkijatohtorin paikan, popularisointi olisi jäänyt tekemättä.

Viime perjantaina tästä postauksesta olisi tullut hyvinkin toisenlainen. Muutaman päivän hauduttelun jälkeen synkälle pilvelle löytyi ne kuuluisat kultaiset reunat. Hauduttelu on muuten hyve somessa kaiken kaikkiaan. Tämän päivän "instant outburst"-kulttuuri ei juuri suosi harkintaa, mutta olen monesti huomannut, että ensireaktiota ei kannattaisi purskauttaa blogissa, Facebookista puhumattakaan.

Minä purskautin pettymykseni heti perjantaina Facebookiin, ja aloin katua parin tunnin päästä. Paitsi että itsesäälini tuntui nololta, tunsin jonkinlaista säälinsekaista myötätuntoa kommentoijia kohtaan. Lohduttaminen on vain niin mahdottoman vaikeaa! Miten siinä voisi välttää kliseitä, kuten "kun yksi ovi sulkeutuu, joku toinen aukeaa". Tottahan sekin on, mutta siinä hetkessä ei paljon piristä.

FB:ssa on muuten liikkunut kiertolainen, jonka mukaan tällä viikolla (männäviikolla, millä ikinä viikolla satut haasteen sitten saamaankin) muistetaan kaikkia syntymättömiä, kuolleina syntyneitä ja kuolemansa jälkeen syntyneitä lapsia. Ja lopussa se sama näihin päivityksiin kuuluva "haaste": suurin osa ei laita tätä seinälleen, koska lapsen menetys on tabu. Blaa blaa. Nämä kiertolaiset ahdistavat! Mietin jo hetken, että laittaisin päivitykseeni jotakin tähän suuntaan: "Maria muistaa tällä viikolla syntymättömiä lapsiaan ihan yhtä paljon kuin vuoden jokaisella muullakin viikolla".

Samasta syystä inhoan ystävänpäivää. Ja parisuhteen laatuaikaa. No okei, ne eivät ole tabuja. Ja onhan se hyvä, että joskus tohditaan nostaa vaikeatkin asiat esiin. Mutta nämä kiertoviestit jotenkin banalisoivat hyvän ajatuksen, samoin kuin läpikaupallistunut ystävänpäivä banalisoi ystävyyden. Ja sitä parisuhdetta pitää osata hoitaa joka hemmetin päivä sen sijaan, että lähdetään kerran kahdessa viikossa kynttiläillalliselle.

Ugh. Olen puhunut.

6 kommenttia:

Anonyymi kirjoitti...

Puhuit hyvin. Samoja ajatuksia noista kiertolaisista ja nimenomaan tästä vauvakierroksesta, minusta sana tabu ei ole kattavin sana kuvaamaan jotain hyvin yksityistä ja kipeää.

Mun suosikki kiertolaisista on se basisti, jota piti muistaa ruokkia. Kun fb on yleensä kepeän sanomisen formaatti, tykkäämisen väline, siihen ei sovittelematta istu vakavat asiat. Itselläni on ollut fb:ssä puheena laaja skaala siivoamisesta suremiseen, ja takana on yksi mokakin ;-) (jolla oli sekä hintansa että hyvätkin seurauksensa). Mutta kaikkiaan minusta se on kiehtova väline. Elävämpi ja moninaisempi kuin blogi, ainakin jos ei ole aikaa ja kykyä kirjoittaa näin linjakasta blogia kuin sinulla.

Tsemppiä sekä uuteen hakuun että popularisointiin.

LP

Maria kirjoitti...

Hiih, vai linjakas! Voi sentään... nimenomaan linjattomuuden tähden olen ollut lopettamassa tätä blogia kerran jos toisenkin. (Ja toki siksikin, kun ei ole sitä aikaa.)

Facebook on kiehtova, olen samaa mieltä, ja olen ollut viime aikoina myös erityisen tyytyväinen siihen. En esimerkiksi usko, että olisin saanut liki koko yliopistovuosikurssin meille toissaviikonloppuna, ellei olisi fb:ta! Tuskin olisin alkanut järjestää koko tapaamista.

Kiitos tsempeistä! :)

Olli Sulopuisto kirjoitti...

Kerro lisää väikkärin popularisoinnista.

Napaulina kirjoitti...

Mä erityisesti inhoan noissa kiertoviesteissä sitä, että annetaan ymmärtää, että jos en viestiä julkaise, olen jotenkin asiaa vastaan. Näinhän ei välttämättä ollenkaan ole, vaan en vain pidä viestistä ja juuri tuosta banalisoinnista. Minun ei tarvitse laittaa "minä-välitän-sinusta"-viestejä eteenpäin, sillä minulle läheiset ihmiset saavat kyllä kuulla sen, samoin on vaikeiden asioiden kanssa. Ei niitä tarvitse turuilla ja toreilla kuuluttaa ja se etten niin tee, ei tee asioista tabuja vaan yksityisiä. Hyvin kirjoitit aiheesta ja olen siis hyvin samaa mieltä.

Maria kirjoitti...

Olli: Jaa, mitäpä siitä kertoisi. Oppi- ja/tai tietokirja tulossa, väikkäriin ja opetusmatskuihini pohjaten.

Napaulina: Minä olen kuulutellut toreilla ja turuilla kaikenlaista... jotenkin uskon siihen, että vaikeista asioista pitää voida puhua. Julkisestikin. Juuri siksi, ettei seuraava saman kokeva joutuisi luulemaan, että on ainoa tai ainakin yksi harvoista. Mutta nämä statuspäivitykset eivät ole sellaista parantavaa puhumista, kipeiden tuntojen jakamista ja väärien uskomusten oikaisua jollaiseen uskon ja jollaista olen täälläkin hiukan harrastanut.

Pauliina kirjoitti...

Joo tarkennuksena vielä, että olen samaa mieltä tuosta asioiden jakamisesta. En siis todellakaan ole sitä mieltä, että niistä pitäisi vaieta, päinvastoin. Eli ratkaisevaa minustakin on se tapa ja paikka, ei niinkään se että ne pitäisi vaieta tabuiksi.