Busy week

Editoin tutkimusartikkelia. Valmistelen lauantaita, liki koko journalistiikan vuosikurssi vm. 1998 tulee meille!

Järjestelen Ladies' nightia kuopuksen päiväkodissa. Menen vanhempainyhdistyksen kokoukseen esikoisen koululle. Kirjoitan esseetä; olen alkanut harrastuksekseni opiskella sosiologiaa. Toppuuttelen esikoista, joka haluaisi jo saada synttärikutsut matkaan.  Parantelen tanssitunnilla kramppiin äitynyttä reittäni. Tuen läheistä, joka tukea tarvitsee. Mietin, miten ihmeessä ne synttärit pykätään pystyyn. Yritän löytää aikaa tehdä omenasoseet pakkaseen. Elämää, elämää on tämäkin.

Haaveidentappaja

Kaivoin äitini kirjahyllystä kirjan, jonka luin lapsena moneen kertaan: Disa Netterström-Jonssonin Teatterihaaveita vuodelta 1961. Muistin kirjan juonen pääpiirteissään. Muistin, että päähenkilö oli nuori tyttö, jolla oli isosisko ja pikkuveljet, ja joka kirjan nimen mukaisesti elätteli teatterihaaveita. Isä oli jyrkästi haaveita vastaan ja patisteli tyttöä kunnon ammattiin, mutta lopussa tytön haaveilu ja sinnikäs yrittäminen palkittiin.

Luin kirjan ja järkytyin. Ei muuten palkittukaan! Gunilla meni kuppilaan plokkariksi kerätäkseen rahaa teatterikouluun, ja äveriäs ystävätär onnistui suhteidensa avulla järjestämään Gunillalle yksityistunteja iki-ihanan näyttelijän Jan Morlingin luona. Bileissä Gunilla kuitenkin sattumalta kuuli, kuinka Morling tuomitsi hänet lahjattomaksi, toivottomaksi tapaukseksi. Gunilla tuli järkiinsä, heitti teatterihaaveet unholaan ja päätti mennä sinne halvatun konekirjoituskurssille!

Aika masentavaa.

Mutta aika mielenkiintoista, että muistini oli kääntänyt koko kirjan loppuratkaisun ihan nurin perin!

Ärsyttipä muuten sekin, kun Gunilla kadehti parempiosaista ystäväänsä, ja miten isosisko Eva moitti Gunillaa kiittämättömyydestä.

Kirjan viesti: Tyydy osaasi. Älä elättele turhia haaveita.

Helliä tunteita

Jatketaan rakastumisteemalla.

Nelivuotiaalla tyttärelläni on päiväkodissa intohimoinen ihailija. Poika tuli tähän päiväkotiin hiljattain ja iski heti silmänsä Elliin. Ellin tunteet ovat hiukan hatarammat (tyttö taitaa vielä kaipailla entistä rakastettuaan, joka muutti vuodenvaihteessa Tampereelle).

Elli kertoo, kuinka poika seuraa häntä ulkona ja kyselee leikitkö mun kanssa, etkö leiki mun kanssa, mikset leiki mun kanssa, leikkisit nyt mun kanssa.

Elli kertoi kysyneensä pojalta, tykkääkö tämä enemmän pojista vai tytöistä. Poika oli vastannut: susta.

Tällä viikolla lapset kävivät taidemuseossa. Elli ja poika olivat pari. Matkalla poika oli kysynyt Elliltä olisitko surullinen jos mä kuolisin? Elli kertoi puristaneensa poikaa käsivarresta ja sanoneensa joo.

Poika on myös puhunut kotonaan paljon Ellistä, ja tänä viikonloppuna Elli menee pojalle kylään, isosisko henkisenä tukenaan.

Koska sinä ihastuit ensi kerran? Kuinka kauas pystyt muistamaan?

Minun muistinvarainen ensi-ihastukseni oli koulussa, ekalla luokalla. Meillä oli yhdysluokka, poika oli kakkosella. Hänen nimensä oli Anssi, hän oli toinen kaksosista. En muista, saiko Anssi koskaan tietää tunteistani. Itse en ainakaan niistä puhunut. Kunhan istuin pulpetissani ja ihailin.

Mahtaako Ellin ihailija muistaa Elliä enää kouluiässä? Ehkä ihastus laantuu jo ennen joulua, ja hellät tunteet ovat vuoden päästä unohtuneet. Miten noin pienillä lapsilla ylipäätään syntyy niin voimakkaita ihastumisen tunteita?

Poika sattui tulemaan tänä aamuna päiväkotiin samaan aikaan, kun minä olin juuri viemässä Elliä. Sitä valoa, joka pojan silmiin syttyi! Sitä hellyyttä pojan äänessä, kun hän sanoi Ellin nimen!

Minusta tuntui, että punastuin. Enkä minä edes punastele.

Sen seitsemän seikkaa minusta

Kiitos arkitehti tästä tunnustuksesta!

Siis seitsemän faktaa minusta:

1. Opin juomaan punaviiniä ja syömään oliiveja vasta 30 vuotta täytettyäni. Ensimmäisestä luulin siihen asti saavani migreenin (ja saan yhä, tietyistä viineistä), jälkimmäiset maistuivat mielestäni tuhkakupille.

2. Tapanani on juosta lyhyitä matkoja paikasta toiseen. Juoksen kotonakin, tai laukkaan tai hyppelen, mielentilasta riippuen.

3. Olen lukenut ja kirjoittanut kolmevuotiaasta lähtien. Viisivuotiaana luin jostakin käsittämättömästä syystä Uuden testamentin. (Ekaluokkalaiselle esikoiselleni suunnitellaan parhaillaan eriytettyjä sisältöjä äidinkieleen.)

4. Pidän kastemadoista ja sammakoista. Otan niitä mielelläni käteenikin. Hämähäkkejä sen sijaan inhoan ja ampiaisia/mehiläisiä/kimalaisia pelkään.

5. Imetin esikoiseni tasan kolmevuotiaaksi. Kuopus neuvotteli siihen vielä kuukauden lisäaikaa. Imetin läpi raskauden, ja tuolloin eräs lääkäri sanoi, että tapan sikiöni ellen lopeta imetystä. En lopettanut. Imetin molempia lapsiani yhtä aikaa puolen vuoden ajan.

6. Rakastan Särkänniemen Tornado-vuoristorataa.

7. Aloitin pari viikkoa sitten nykytanssin alkeiskurssin Vanajaveden opistossa. Olen innoissani. Harrastin läpi lapsuuteni ja nuoruuteni naisvoimistelua, joka taipui loppuvuosina enemmän tanssiteatterin suuntaan. Sitten tuli toistakymmentä vuotta kestänyt tauko. Ensimmäinen nykytanssituntini oli yhdistelmä intoa, nostalgiaa, turhautumista, hikeä ja nautintoa. Kahta päivää myöhemmin en päässyt kävelemään, kun pohjelihakseni jumiutuivat pahemman kerran.

(Edit: En kerta kaikkiaan pysty pistämään tätä haastetta eteenpäin, sillä kaikki blogituttavani taitaa olla jo haastettu. Ole kuitenkin hyvä ja nappaa tästä haaste, jos itse bloggailet etkä ole vielä osallistunut tähän meemiin!)

Menneisyyden mieltä lämmittävä haamu

Olen naimisissa ensimmäisen poikaystäväni kanssa. En siis oikein pysty osallistumaan eksä-keskusteluihin.

Rakastunut sentään olin ollut jo ennen mieheni tapaamista. Kyllä vain olinkin, koko yläasteen ajan ja vielä vähän matkaa lukiotakin, samaan poikaan. Koska ihastus oli kovin yksipuolinen, yritin kehittää välissä muitakin viritelmiä, mutta ne eivät muuttaneet tosiasiaa.

Ennen tätä päivää tapasin tämän rakkauteni kohteen viimeksi varmaankin seitsemisen vuotta sitten, mikä on varsin pitkä aika, ottaen huomioon että asumme samassa kaupungissa. Tänään kuitenkin satuimme samaan aikaan parturi-kampaamoon ja juttelimme kymmenen minuutin verran.

Eksistä keskusteltaessa moni nainen kauhistelee, kuinka ei voi ymmärtää mitä joskus eksässään näki. Ja kuinka voi olla tyytyväinen itseensä, jos tapaa eksänsä ja tajuaa, kuinka paljon on itse päässyt eteenpäin.

Minusta taas oli kovin mieltä lämmittävää huomata, että en ollut ihan hullu yläasteella. Muistan, että ihastuin tässä pojassa siihen, että hänen kanssaan pystyi todella keskustelemaan asioista - toisin kuin muiden poikien. Keskustelumme oli hyvin luontevaa edelleen.

Kotimatkalla muistelin yläasteaikaisia tapahtumia, suuria onnenräjähdyksiä ja musertavia maailmanloppuja. En kaipaa sitä draamaa pätkän vertaa. Mutta koska en ihmetellyt ollenkaan, miksi olin aikanaan ihastunut juuri tähän poikaan, jokin minussa on ehkä pysynyt samana kaikki nämä vuodet. Se ajatus tuntuu hyvältä. Jotenkin lohdulliselta.

Naisten välisestä ystävyydestä

"Ystävät eivät ole vain ystäviä. He ovat paljon enemmän. Ystävä jakaa ilot, surut ja epätietoisuuden hetket. Hänen seuransa virkistää, rohkaisee, rentouttaa ja karkottaa yksinäisyyttä. Ystävät tuovat merkitystä elämään ja tukevat minäkuvan rakentamisessa. Ystävyyttä ei voi korvata parisuhteella, vanhemmuudella tai millään muullakaan ihmissuhteella. Tarvitsemme ystäviämme."
(Arja Mäkinen: Meidän kesken. Naisten ystävyyssuhteiden arkea. Kirjapaja 2010.)

Vaikka kirja ei mullistanut käsitystäni ystävyydestä eikä oikeastaan antanut uutta tietoakaan, se vei minut ajatuksissa lapsuudesta tähän päivään, ystävästä toiseen. Muistin dramaattisia hetkiä, jotka saivat jonkun ystävyyden päättymään, mutta jotka toinen ystävyys kesti. Muistin onnen tunteita, rakkautta. Päätin antaa itselleni armoa joissakin asioissa, joista olen kantanut syyllisyyttä liki kaksikymmentä vuotta. Muistin ihmisiä, joita en ollut ajatellut vuosiin. Ja ennen kaikkea, ymmärsin kuinka kiitollinen saan olla rakkaista ystävistäni.

Suosittelen lukemaan.

Lähellä mutta kaukana

Työhuoneessani istuu nuori venäläinen nainen. Hän viettää meillä viikonlopun. Hän on (ollut) toimittaja, ja osallistuu Ulkoasiainministeriön Foreign Correspondents' Programiin. Tämä on kolmas vuosi, kun olemme ottaneet FCP-vieraan. Edellisten vuosien vieraat ovat tulleet Brasiliasta ja Australiasta.

Hassua, että brasilialaisen ja australialaisen maailmat tuntuivat niin paljon tutummilta kuin tämän venäläisen. Onhan Venäjä niin lähellä, ihan tuossa vieressä. Mutta minulle kovin vieras.

Olgan kertomukset työstään ja elämästä Moskovassa ja synnyinkaupungissaan Nižni Novgorodissa ovat korviini kummallistakin kummallisempia. Vaikka on turha enää sulkea silmiään ja kuvitella, ettei Suomessa olisi lahjontaa ja korruptiota, Olgan maailmassa mennään kuitenkin ihan eri tasolla. Hänen koulukaverinsa säästi vuosien ajan rahaa saadakseen asunnon, kun lähtee opiskelemaan. Kävikin niin, että koko iso summa meni lahjukseen, joka tarvittiin että hän edes pääsi kouluun. Asuntorahojen kerääminen alkoi sitten nollasta.

Olga taas itse mielellään korostaa kaikkea, mikä meillä on yhteistä. Ruuat ovat kuulemma hyvin samanlaisia. Luonto on samanlaista, joskin täällä paljon lähempänä. Autot ovat samanlaisia (tosin hän perusti vertailunsa minun käyttööni langenneeseen kakkosautoomme, joka on 22-vuotias Mazda, Suomessa melkoinen häpeäpilkku).

En haasta vierastamme löylykisaan. Hän ei halunnut saunoa lainkaan, vaikka äsken tarjosin hänelle ensimmäistä vuoroa, privaattina vielä.

Yskii, yskii... mutta käynnistyy kuitenkin

Esikoinen meni sitten nappaamaan jostakin itselleen enteroviruksen ja alkavan korvatulehduksen juuri koulun alkamisen kynnyksellä. Viikonloppu meni kovassa kuumeessa ja päänsäryssä. Toipuminen oli kuitenkin sen verran ripeää, että uskalsin lähettää tytön kouluun. Onhan elämän ensimmäinen koulupäivä melkoisen kova juttu. Sitä paitsi tuntikehys on vedetty säästösyistä Hämeenlinnassakin minimiin, joten kolme-nelituntinen koulupäivä ei ole niin hirveän raskas urakka, kun loppupäivän saa levätä.

Ihanaa tuo ekaluokkalaisen into! Koulu on ihanaa, ope on ihana, tehtävät on kivoja. Ruoka sentään oli tänään pahaa. Vaikka niin moni asia on muuttunut, kouluruokaa inhotaan kai kautta aikain. Vaikka yleensä sekin maistuu meidän tytölle, ainakin viimevuotisen eskariruokailun perusteella. Tänään vain sattui olemaan inhokkia.

Rytmin kääntäminen on ollut hiukan helpompaa kuin ajattelin. Minulla taitaa ottaa kovimmille. Ja töihin paluu! Pitkän loman jälkeen tutkimustyöhön palaaminen sinänsä oikein inspiroi ja sytyttää, mutta sisällä tietokoneen ääressä työskentely tuntuu tosi tukalalta. Istuma-asento on mätä, selkää ja hartioita särkee jo, ja tuntuu etten saa happea.

Kuopuksen päiväkotisyksyn aloitus on luku sinänsä. Päiväkotiin jääminen on aina vain raskasta, niin kuin oli keväälläkin. Toivottiin, että pitkä loma tasoittaisi tilannetta, mutta itkun kanssa tänäänkin erottiin. Vaan ehkä tämä olisi vain alkupäivien harmi...

Kylmät kalkkunat

Aamukampa harvenee. Arki alkaa tiistaina.

Tapojeni vastaisesti en ole alkanut vielä valmentaa lapsia aikaisempaan rytmiin ja vaka(v)ampaan elämänasenteeseen. Päinvastoin: meillä mellestetään nyt laitumella viime hetkeen asti!

Tulkoon tiistai, iskeköön herätyskello päin näköä. Me tehdään kylmät kalkkunat!


Kampaajan kuitenkin varasin maanantaiksi kaikille naisille.

Kokkaa mua koko yö!

Hei jee! Paras musiikkijuttu aikoihin on Mariska & Pahat sudet. Takavuosien hiphop-Mariska herätti minussa lähinnä myötähäpeän tunteita, mutta nykyinen asenneiskelmä uppoaa täysillä.

(Mieheni on kuunnellut jo vuosikaudet Iskelmäradiota. Aina kun minä istun autoon, vaihdan kanavan Groovelle. En voi sietää iskelmää. Mutta Mariskan iskelmissä on ruutia, munaa ja sopivaa twistiä. Olenko uhkaavasti liukumassa keski-ikäiseen iskelmäelämään - vai onko Mariskalla oikeasti mitään tekemistä iskelmän kanssa?)

Kokkaa mua on ihan jazzia. Melkeinpä näen Twin Peaksin verhot, kääpiön ja Laura Palmerin tuon instrumentaaliosuuden aikana. 



Entä sitten Painu helvettiin? Se taitaa olla lähinnä hiphop-genreä.



Ihanaa! Toimii livenäkin loistavasti.