Olen naimisissa ensimmäisen poikaystäväni kanssa. En siis oikein pysty osallistumaan eksä-keskusteluihin.
Rakastunut sentään olin ollut jo ennen mieheni tapaamista. Kyllä vain olinkin, koko yläasteen ajan ja vielä vähän matkaa lukiotakin, samaan poikaan. Koska ihastus oli kovin yksipuolinen, yritin kehittää välissä muitakin viritelmiä, mutta ne eivät muuttaneet tosiasiaa.
Ennen tätä päivää tapasin tämän rakkauteni kohteen viimeksi varmaankin seitsemisen vuotta sitten, mikä on varsin pitkä aika, ottaen huomioon että asumme samassa kaupungissa. Tänään kuitenkin satuimme samaan aikaan parturi-kampaamoon ja juttelimme kymmenen minuutin verran.
Eksistä keskusteltaessa moni nainen kauhistelee, kuinka ei voi ymmärtää mitä joskus eksässään näki. Ja kuinka voi olla tyytyväinen itseensä, jos tapaa eksänsä ja tajuaa, kuinka paljon on itse päässyt eteenpäin.
Minusta taas oli kovin mieltä lämmittävää huomata, että en ollut ihan hullu yläasteella. Muistan, että ihastuin tässä pojassa siihen, että hänen kanssaan pystyi todella keskustelemaan asioista - toisin kuin muiden poikien. Keskustelumme oli hyvin luontevaa edelleen.
Kotimatkalla muistelin yläasteaikaisia tapahtumia, suuria onnenräjähdyksiä ja musertavia maailmanloppuja. En kaipaa sitä draamaa pätkän vertaa. Mutta koska en ihmetellyt ollenkaan, miksi olin aikanaan ihastunut juuri tähän poikaan, jokin minussa on ehkä pysynyt samana kaikki nämä vuodet. Se ajatus tuntuu hyvältä. Jotenkin lohdulliselta.
tiistai 7. syyskuuta 2010
Tilaa:
Lähetä kommentteja (Atom)
4 kommenttia:
Hih. Minäkin olen naimisissa ensimmäisen poikaystäväni kanssa, mutta olin kyllä ollut kovasti ihastunut ennen seurusteluamme moneenkin poikaan. Ne kyllä olivat enemmän sellaisia kaukorakkauksia.
Oli niitä mullakin useampia, mutta tosiaan tuo yksi yli muiden. Lukiossa sitten oli joitakin säätöjä ennen kuin toisen luokan keväällä tämä nykyinen rakkaus alkoi viritä... ;)
Täälläkin samanlainen kilttityttö... Yhden entisen ihastuksen olen joskus vuosien varrella nähnyt, ei hänestä ota selvää nykyäänkään niinkuin ei silloinkaan :D Mutta kaikenkaikkiaan ihmisiä menneisyyteen jääneestä nuoruudesta on joskus tosi kiva tavata.
jl: Tämä kytkeytyy siihen ystävyyskirjaan, jonka molemmat taannoin luimme. Nuoruudenystäviä on mun mielestä toisinaan hiukan epämiellyttävää tavata, koska tunnen helposti huonoa omatuntoa siitä, että yhteydenpito on jäänyt. Vaikka tiedän, että ystävyys/kaveruus on kahden kauppa ja ettei toinenkaan osapuoli ole yrittänyt pitää ystävyyttä yllä, koen silti herkästi jonkinlaista syyllisyyttä.
Sen sijaan nuoruudenihastuksia on kiva nähdä, koska heitä kohtaan ei ole kerta kaikkiaan minkäänlaisia velvoitteita! :D
Lähetä kommentti