Kaukokaipuuta

Katselin lokakuisia New Yorkin postauksiani enkä ihmettele, miksi suitsutan kaupunkia aina tilaisuuden tullen. Kyllä se vaan oli ihan käsittämätön paikka!

Olen aina iloinnut siitä, etten tunne tarvetta marista lokakuusta toukokuuhun, kuinka haluaisin olla jossakin lämpimämmässä. Enkä ole tuntenut tarvetta vaihtaa maisemaa muutenkaan - olen hurjan tyytyväinen elämääni tässä peltojen keskellä.

Me emme juurikaan matkustelleet ennen lasten syntymää, ja lasten synnyttyä olemme rajanneet matkailun tietoisesti kotimaahan. Mutta nykyisen tutkimusprojektin myötä olen ajautunut maailmalle, ja ilmeisesti näiden muutamien reissujen takia olen nyt alkanut tuntea omituista syyhyä. Kaipuuta johonkin toisaalle.

No, on niitä matkoja taas tulossakin. Huhti- ja toukokuussa Lontooseen, kesäkuussa näillä näkymin jälleen Palo Altoon ja heinäkuussa mahdollisesti Portugaliin. Työmatkoja kaikki. Tiiviit aikataulut, ei mitään lomailua.

Mutta minä luon suhteen kaupunkeihin kummallisen nopeasti. Kävelen mieluiten auringonnousun aikoihin tyhjillä kaduilla, kaikki aistit avoinna. Sitä en tiedä, mikä lopulta ratkaisee mielipiteeni. Mutta Pariisiin ihastuin päivässä - vastoin odotuksiani. Prahaan rakastuin heti. New York - no, tiedätte kyllä.

Vaan Palo Altoon en rakastunut, en edes kaikkien kehumaan Stanfordin kampukseen. Ja hankalin suhde on Lontooseen. Olen käynyt siellä monta kertaa, mutta en ole saanut siitä otetta. Siksi en nyt osaa iloita keväisistä matkoista, paitsi siitä että tapaan siellä monia tuttuja. Ehkä heidän kauttaan näen Lontoon uusin silmin?

Eikä sillä, ei kaikista kaupungeista tarvitsekaan tykätä.